Biggest mistake man can make is disagreeing

Viikko alkaa olla vihdoin ohitse. Perjantaina olo oli varsin karmea; kroppaan sattui, päänsärkyä ja

Viikko alkoi Antwerpenissa. Tällä paikalla
meidän piti piirtää kuva kaupungista. Muita rastipaikkoja
oli paljon muitakin, mutta emme ehtineet käymään
kuin parissa. Toisessa paikassa syötiin hyvää patonkia, jonka
täytteeksi laitoimme afganistanilaista sapuskaa.

pientä flunssanpoikasta. Käytiin kävelyllä nuorten kanssa samalla, kun muut siivosivat Adventure Housea. Palatessamme meitä odotti iso läjä ranskiksia, joita itse en ehtinyt syömään ollenkaan :(

Sen jälkeen käänsimme nokkamme kohti Brysseliä, jossa tapahtuisi jotain, mitä en olisi osannut ikinä odottaa.

Kävime katsomassa Antwerpenin nuorisotaloa ja törmäsin siellä
yhteen tuttuun lapseen ekalta leiriltä. Oli kiva nähdä!
Halauksien jälkeen jatkoimme matkaa.

 BMX-pyörillä kuljimme
ympäri Antwerpenia. Poljimme erään tietyn kadun läpi. Kaveri sanoi
"I think we are going past horse. That's why he's going so fast".
Tai niin ainakin kuulin... Mikä sana kuulostaa samalta kuin "horse"?
En ollut ennen nähnyt vastaavaa... Ensin katsoin, 
että onpas aidon näköisiä mallinukkeja ikkunoissa, kunnes huomasin
heidän liikkuvan. Sitten ymmärsin että "Horse street" olikin "Whore street".
Siellä he näyteikkunoissa odottivat, että joku tulisi, valitsisi naisen
ja maksaisi palvelusta. En halunnut katsoa sen tarkemmin, vaikka
halusinkin katsoa tarkistavani että onko nää oikeasti tosissaan.
Kuvaa en todellakaan aikonut ottaa. Seurauksena tästä hämmennyksestä ja 
katsonko/enkö katso -ajatuksesta meinasin ajaa kävelijän päälle.

Olin huvittunut tästä reittivalinnasta.

Joka ilta piirtäisimme lyhtyjä. Nuorilla oli vapaat kädet mitä
siihen piirtävät/kirjoittavat. Monet piirsivät
oman maansa lippuja. Afganistanista, Syyriasta,
Irakista... Kirjoittivat ajtuksiaan, toiveitaan, mitä vaan.

Lyhtyjä kasaantui melko hyvä läjä. Nämä lyhdyt olisi
tarkoitus laittaa veteen kellumaan
Atomiumin viereiseen puistoon Brysselissä.

Bastognen Sotamuseossa oli tarkoitus kuvien avulla
etsiä paikka, mistä kuva oli otettu ja sieltä he löytäisivät
tunnuslaatan. Tunnuslaattaan oli kirjattu
koordinaatit paikkaan mistä he löytäisivät, esineen, joka
kuvassa esiintyy.

Servaes selitti joskus aiemmin, miksi tällä alalla ei hirveästi näy naishenkilöitä. Selitys on varsin selkeä, vaikka nuorten taustoista tiedetään hyvin vähän; kaikki nuoret ovat jollain tapaa kasvaneet kaduilla. Suurin osa nuorista on poikia. Tytötkään eivät aina käyttäydy mitenkään "tyttömäisesti". Äänenvoimakkuus gangstaräppiä kuunnellessa on korkealla kaiken aikaa. Kielenkäytöstä en osaa täysin sanoa, kun en ole vielä oppinut kirosanoja hollanniksi tai ranskaksi tai arabiksi. Tällä leirillä meitä oli ohjaajina vain miehiä. 

Eli tässä kuvassa keskellä näkyy vanha kamera, joka
ei oikeasti museoon kuulunut. Tältä paikalta löytyy koordinaatit
paikkaan, jossa kyseinen kamera on. Nuorten olisi tarkoitus
etsiä tämä esine, ja kirjoittaa tämän esineen tarina.
Tämä oli siis alkuperäinen suunnitelma
josta poikettiin hieman huonon sään vuoksi.

Tämä paikka oli osa päiväämme Bastognessa. Täältä
ei löytynyt mitään esineitä, mutta
täällä tehtiin jotain muuta.

Punaisia, sinisiä ja valkoisia pahveja?
Kaikki tämä tulee julki ensi viikon videoissa.

Nämä nuoret, jotka ovat kaduilla tai laitoksissa kasvaneet, polttavat tupakkaa, kuuntelevat gangstaräppiä, ja rellestävät, nämä nuoret ainakin minun silmissä käyttäytyvät paremmin kuin monet piloille hemmotellut suomalaiset nuoret! Tosissaan tämäkin teoria perustuu PELKÄSTÄÄN siihen, mitä olen nähnyt. Ei mulla ole hajuakaan puhuvatko nämä nuoret rivoja vai ei, mutta heidän fyysinen käyttäytyminen julkisissa tiloissa ja tuntemattomia kohtaan on varsin esimerkillinen.

Oli hyvä idea tuoda kitara mukaan leirille. Sen kanssa nuorilla
ja ohjaajilla oli paljon hyviä hetkiä.
Ohjaajat (pääosin minä ja Thomas) opettivat
nuoria soittamaan, ja sen mitä nuoret oppi, he opettivat
muille nuorille. 

Leirillä tapaamani Thomas, jollain tapaa samankaltainen kuin Robbe, kertoi olevansa positiivisesti yllättynyt huomatessaan kuinka hyvin tulin nuorten kanssa toimeen kielimuurista huolimatta. Olin todella iloinen siitä, ja siihen on syynsä. Ja se syy verottaa myös hieman:

Saatiin hyvät jamit aikaiseksi pariin kertaan
kun muilla ohjaajilla oli mukana
lyömäsoittimia laidasta laitaan! Sometimes we'd do so
that I would handle the chords and youngsters
would handle the strumming. Soitettiin sillä tyylillä
Metallican Unforgivenia jotenkuten :)

Le Hérou. Into the Wild. Sanomalehden otsikossa luki, että
Habbekrats opettaa pakolaisnuorille selviytymistaitoja
(tai jotain sinne päin). Artikkeli muuten kuulemma oli ihan hyvä,
mutta otsikko ei aivan pitänyt paikkansa.

Vaikka selviytymistaitoja me harjoitimmekin, ajatuksena oli
enemmän toisiin turvautuminen, ihminen on sosiaalinen
laumaeläin, joka on riippuvainen muista ihmisistä. 

Olen tyytyväinen siihen, ettei minulla ole ketään suomalaista kaveria täällä tekemässä harkkaa. En saisi tästä hommasta läheskään niin paljon irti, jos mulla olisi joku turva täällä, eli joku henkilö, jonka kanssa voisin hetkeksi irrottautua puhumasta ja ajattelemasta englanniksi ja olla kuuntelematta hollantia ja yrittää selvittää mitä nuori yrittää minulle kertoa. Jos mulla olisi se turva täällä, voisin välillä hengähtää näistä asioista. Mutta kun mulla ei ole, mun on PAKKO puhua englanniksi, ajatella englanniksi, mä käytän joka ikisen jäljellä olevan aivosolun kuunnellakseni kun muut puhuu hollantia ihan vaan siksi, että pystyisin ymmärtämään edes jonkun pienen pienen osan siitä mitä he puhuvat. Ja se on kyllä kannattanut! Ymmärrän hollantia jokseenkin paremmin, mutta se vaatii sen, että henkilö selittää samalla käsillään tai puhuu tilanteesta, jossa minä olen ollut mukana. Joskus jos lauseessa on monta samalta kuullostavaa sanaa kuin suomessa tai englannissa, niin pystyn vastaamaan, mutta se on harvinaista. Joitain sanoja ymmärrän myös hollanniksi. Kieli on se, mikä eniten väsyttää, ei nuoret.

All being said, nuoret tekevät sen helpoksi :)

Ei me tätä kaikkea oltaisi saatu yhden tai
kahden hengen voimin tehtyä näin lyhyessä
ajassa. Nuotiokin sytytettiin aluksi
pelkästään niillä puilla,
mitä löydettiin sateisesta ja märästä maastosta.
(Kyllä kuivaa puuta ja sytykettä löytyy helposti)
Opin myös meidän ryhmän pakolaisilta jotain
hyödyllistä :)

Päästäksemme määränpäähän meidän piti kiivetä.

Ja korkealle kiipesimmekin! Maisemia saimme ihailla
pitkän aikaa. Sitten  laskeuduimme toista puolta alas
joen äärelle ja pystytimme leirin.

Torstaina oli Flashmob. Ja jotain muutakin teimme Liégessä.
(Tai Luik, kuten hollanniksi he sanovat...)

Jokaiselle jaettiin valkoiset T-paidat, joihin oli tarkoitus kerätä
kirjoituksia, ajatuksia, terveisiä, piirroksia tuntemattomilta
ihmisiltä Liégessä. Nuoret hoitivat homman
fantastisesti! Ja ihmiset niin mielellään
kirjoittivat paitoihin kaikenlaista.

Viikko päätyi Brysseliin. Tässä näette Belgian ministerin . Vastaa kulttuurista, mediasta ja nuorisosta. Meillä oli lyhdyt
mukana, ja ministeri sai valita kaikista lyhdyistä mieleisenstä.
Lähes jokainen nuori teki päivittäin yhden lyhdyn. Minä tein
vain yhden.

Tämä lyhty tässä, oli AINOA lyhty jonka minä tein.
Se sisälsi suomen lipun, jonkun huonosti
piirretyn optisen illuusion, vähän hienomman mutta
vähän vähemmän optisen illuusion, ja värikkään
palapelitsydeemin en tiiä..
Mutta tämä lyhty oli se, minkä ministeri valitsi
itselleen. Tämä oli se tilanne,
jota en olisi osannut ikinä odottaa. MIKSI ministeri
valitsi tämän lyhdyn? Siellä oli paljon hienompia
lyhtyjä. Yksi erityisen hieno joka sisälsi
Habbekratsin ja UNICEFin logon.
Se lyhty annettiin ministerille kyllä väkisin.
Mun lyhty ei sisältänyt mitään tekstiä, viestiä, tai
mitään muuta syvällistä tai inspiroivaa. Tein
sen lyhdyn kun mulla ei ollut muuta tekemistä
yhtenä iltana.. Oli tylsää..
Olin haltioitunut.

Green card show. hetki, jonka kulun ymmärrän täysin,
mutta en tiedä yhtään mistä muut puhuvat. Hetki, joka todistaa,
että nauru tarttuu. Miksi taputamme? Miksi nauramme?
Miksi rummutamme? Miksi huudamme? Mitäh?
Olen kirjoittanut ja esittänyt jo aika
tosi monta green cardia nuorille.
Tunnen olevani jo aika hyvä siinä. Haasteeni siinä on se,
että joudun kirjoittamaan ne pelkästään nonverbaalin viestinnän
perusteella. En tiedä mitä nuoret ovat puhuneet päivän aikana.
Kirjoitan kortit vain sen perusteella mitä olen nähnyt heidän tekevän. Jos en sitäkään pysty tekemään, kysyn apua muilta
ohjaajilta mitä positiivista he ovat nuoressa havainneet päivän aikana. Sen jälkeen on varsin helppoa kirjoittaa ja selittää
hyvä kortti nuorten edessä.

You have a finnish spirit called Sisu.

Tuon yleensä kitaran toimistolle mukaan ihan vaan siksi,
että sitä on kiva soitella kun pitää paussia.
Niin ne työkaveritkin tykkää sitä soitella!

Nyt on tullut kuukausi Belgiassa täyteen! Aikasmoista... Aiemmin on ollut selkeästi mielessä mitähän blogiin kirjoittaisin paitsi nyt. Kai johtuu siitä ettei mitään hurjan uutta ja erikoista ole viikon sisällä tapahtunut. Viikonloppuna olin taas leirillä kun tarvitsivat yhden tyypin sinne lisää. Leiri oli sama kuin pari viikkoa sitten lasten kanssa, mutta tälläkertaa oli kyseessä 16-18 -vuotiaita nuoria.

Kirjoituksen otsikko on otos sunnuntai-illan Green cardien jakotilaisuudesta.

Tän porukan kanssa työskentely ei voi olla tylsää!

Multa kyseltiin paljon kumpi on helpompaa, kummat on enemmän mun mieleen, lapset vai nuoret (viitaten näihin leireihin). Aina sanoin ettei voi verrata. Kummallakin on erilaiset haasteet ja helppoudet. Nuorten kanssa pystyin juttelemaan ja kertomaan enemmän, kun taas lasten kanssa sain jotenkin helpommin kontaktin. Nuorten kanssa pelasin pöytäjalkkista, rupattelin ym, lasten kanssa tein lumiukon, näytin taikatemppuja ja kannoin reppuselässä. Eli siis lasten kanssa kontakti oli enemmän non-verbaalia.

Ehkä kuitenkin lasten kanssa kontaktin luominen oli helpompaa ja hauskempaa. Mielikuvitus lasten kanssa oli paljon antoisampaa. Tosin tällä leirillä oli kyllä hurjan hauskaa. Mun ryhmään osui pari jätkää, joiden kanssa heiteltiin läpyskää koko lauantai päivä. Huumorintaju oli loistava!

Lattiassa oli paljon mielenkiintoisia nuolia ja tähtiä
Kuvaavat siis mistä suunnasta pakolaiset Belgiasta lähtivät
ja minne suuntaan menivät.

Halusin laittaa tän kuvan taustaksi blogiini, muttakun
tiedoston koon pitää olla niin naurettavan pieni, että kuvan
laatu heikkenee aivan kohtuuttomasti

Toinen kiva juttu tällä leirillä oli Kaat - tyttö, joka oli juuri viikko sitten palannut Suomesta. Hän oli ollut siellä 4 kuukautta työharjoittelussa. Jos olisin ensimmäisellä kerralla hänet nähdessään kuullut hänen puhuvan suomea, olisin heti luullut häntä suomalaiseksi - ulkonäöltään ja suomen lausumisestaan. Hurjan mukava neito, jonka kanssa hoilailtiin Maija Vilkkumaan "Kissavideoita". weird... Vuosi sitten Kaat oli myös Habbekratsissa harjoittelussa ja on siitä lähtien silloin tällöin ollut menossa mukana vapaaehtoisena. Olis kivaa jos sama kohtalo odottais muakin, harjoittelun jälkeen pitäisin yhä yhteyttä tänne suuntaan ja tulisin mukaan tekemään noita suurempia leirejä.

Talon rakennukseen leirillä
käytettiin vaikka minkälaisia härpäkkeitä.
Meidän piti jälkeenpäin syödä talot, mutta en
muista tämän tapahtuneen...

Ensi viikolla mennään sitten uudestaan leirille! Isompi leiri tällä kertaa kyseessä! Huomenna mennään Bastogneen, yövytään jossain ja sitten mennään jonnekin muualle, mutta yksi asia on varmaa; hitosti työtä edessä, mutta myös sen edestä mahtavia kokemuksia!

Atomium Brysselissä. Tänne on tarkoitus
ensi viikon leiri päättää perjantaina.
Atomiumin juurella sivussa on pieni
puisto, jossa on puro, johon laitamme
viikon aikana lasten rakentamat lyhdyt,
pidetään piknik jaaa kaikkea muuta jännää.

Is this work?

Näissä maisemissa tehtiin töitä Antwerpenissa iltamyöhään saakka, can't complain!

Hell yea it is! And freakin' awesome!

Tämä video kertoo Suomen Euroviisutuloksen Belgialta.

Tätä menoa vaadittavat tunnit tulevat täyteen alta aikayksikön, mutta ei haittaa vaikka menis tuplasti ylikin! Viikon aikana ollaan saatu hurjasti tehtyä ja suunniteltua ja mikä hulluinta; työ ei ole ollut millään tavalla intensiivistä tai rankkaa aivoriihia tai muuten uuvuttavaa. Se mikä uuvuttaa päivän päätteeksi on mahtavat ideat, inspiraation etsiminen, uuden kokeminen, jutustelu, aivan uudenlaisten ja värikkäiden ihmisten tapaaminen ja ja ja... Nyt on kyse uudesta projektista nimeltä Sound of Europe. Projekti, joka on suunnattu pakolaislapsille.

Täällä museossa voi tehdä kaikenlaista mielenkiintoista.
Lukea sodanaikaisia kirjeitä, haistella hajuja ja
nähdä kaikkea jännää! Taaskaan ei voi valittaa
työympäristöstä!

Viikko sitten tiistaina lähdimme haeskelemaan inspiraatiota projektille. Toisin sanoen tutustutaan Belgian historiaan ja siihen, kuinka Belgiasta aikoinaan ihmiset pakenivat sotaa. Brysselin kautta Antwerpeniin museoita kiertelemään. Päivän päätteeksi menimme porukalla ravintolaan syömään kunnon pihvit, joita odotellessamme aloitimme aivoriihin. Ideoita ja ajatuksia. En normaalisti käy ikinä musoissa, mutta tällöin ymmärsin kuinka saadaan tylsistäkin asioista mielenkiintoista. Ei tarvitse muuta, kuin erilainen ympäristö! Oikeesti! Oli asia mikä tahansa, vaihda ympäristöä teeman mukaan, niin saat aivosi käännettyä oikeaan asentoon! 

Kaikki pienimmätkin erilaiset yksityiskohdat opiskelijabileistä tylsiin hallituksen kokouksiin ja läksyjen tekoon riittävät nostamaan mielenkiintoa!

Jos sattuu porukalla olemaan nälkä, niin miltä
kuulostais 5 isoa juustotarjotinta, patonkia ja
shampanjaa? Tämän takia Chris
pyysi minua ottamaan kitaran mukaan.
Ihan hyvät bileet keskellä työpäivää!

Keskiviikkona alettiin suunnittelemaan Sound of Europe -leiriä. 5 päiväinen leiri, jossa teemme kaikenlaisia juttuja ympäri Belgiaa. Antwerpenissa, Bastognessa, aivan upean näköisessä metsässä, Liégessä ja Brysselissä. Meikäläinen hoitaa päivän Bastognessa. Aivan käsittämätöntä juttua luvassa tällä leirillä. Jokaiselle päivälle olen saanut aivan kuningasidean, josta muu porukka on ollut hyvin kiitollisia. Jokainen päivä videoidaan, Bastognessa jotain erityistä, ja minä hoidan editoimisen. Videota laitetaan sitten eteenpäin ties minne! Belgian pääministerille ja huhu puhui että Unicefille! 

Ei tällä työporukalla kyllä ideat lopu! Oikeasti!
Duunia tehdään rennolla meiningillä tehokkaasti.
(On meitä tyttöjäkin)

Tää on aivan käsittämätöntä, tää on unelma, täällä mä pääsen tekemään täysillä sitä mitä mä haluan. Eikä se ole edes mikään vertauskuva vaan oikeasti teen sitä mitä mä haluan, KUNHAN se tulee tehtyä ajallaan ja niin hyvin kuin pystyn. Ja siksi aiemmin sanoinkin, ettei haittaa vaikka tunnit menisi tuplasti ylikin. Oon niin innoissani noista videoista että näen jo millaisia kunkin päivän videoista tulee! Oon niin innoissani koska niillä on merkitystä! Oon niin innoissani jokaisesta noista Sound of Europen 5 päivästä, koska jokaisen päivän päätteeksi olen antanut jotakin ihmisille!

Joskus päivät voi tosiaan venyä ilta kahdeksaan - yhdeksään asti.
Tänäänkään en ehtinyt käydä kaupassa ja kotimatkalla mietin
mistä ihmeestä saisin ruokaa. Sitten muistin, että täällähän on
perus grillejä kaikkialla ja yksi sopivasti kivenheiton päässä
kotoani. Luuletko haluavasi ranskisten kanssa majoneesia?
Täällähän nimittäin majoneesia todellakin saa sen ylimääräisen
80 sentin edestä!

Erittäin suuri kiitos tästä kaikesta kuuluu Out! -tiimille. Heidän tapansa työskennellä on opettanut mua aivan sikana!

Uusi maa ja uusi kulttuuri todellakin saa ihmisen käyttäytymään eri tavalla. Otetaan esimerkiksi kastaminen. Kuka #/%&"?! tekee silleen? En vieläkään ymmärrä! Ei se edes ole niin ihmeellistä. Kuitenkin täällä kastan automaattisesti kaiken kaikkeen, keksin kahviin, sämpylän keittoon... Joskus vielä upotan baari-illan jälkeen grilliltä napatun ranskalaisen olueen...

They call me Finn.

Ääripäät on havaittavissa tässä kuvassa hyvin. Okei poika oli kyykyssä tuossa... Tässä näette kuvan mun ja Robben ryhmästä
Tajusin liian myöhään, että jätin tuulitakkini Suomeen, joten sadetakilla piti pärjätä. Shoutout to Gymnaestrada!

Okei tätä menoa kirjottelen blogia parin päivän välein.. Asioita on niin paljon joita haluan muistaa, joten kirjottelen ne tänne blogiin talteen. Olen oppinut Habbekratsista ja muista ihmisistä ja nuorista ja lapsista niin paljon, että en edes pysty kaikkea selittämään!

Koko päivä käveltiin rappusia ylös ja alas.
Paikalliset ovat tottuneet mäkiseen maastoon.

Kyllä mä täällä voisin asua! Munschau, Saksa. Aivan rajan tuntumassa

 Chrisin tapasin viime lauantaina kun hän halusi tulla morjestamaan meitä ennen kuin lähdemme leirille. Chris oli juuri saapunut lomaltaan Balilta ja pari tuntia sitten hänen lentokoneensa laskeutui Brysseliin. Gentin juna-asemalla hän tuli meitä vastaan. Chris on Habbekratsin perustaja, todella mukava mies ja hänen tarinansa Habbekratsin kanssa on kyllä sydäntä lämmittävä kertakaikkiaan.

Sunnuntaina kokeiltiin kaikkea
hurjaa! Käveltiin narulla
parin puun välissä ison rotkon
yläpuolella ja ja... Rappelled down
a cliff.

Alunperin Chris opiskeli kemiaa. Joka päivä hän huomasi kotikadullaan nuorukaisen, jolla ei ollut juuri mitään. Hän ei tykännyt siitä, että yhdellä ainoalla nuorukaisella hänen kotikadullaan ei ollut mitään, joten Chris otti hänet mukaansa ja piti hänestä huolta. Sitten hän ajatteli, että hän voisi tehdä tästä isomman asian ja siitä 25 vuoden ajan Chris on rakentanut Habbekratsin nykyiseen muotoonsa.

Mulla on vielä niin paljon opittavaa Habbekratsin historiasta ja eritoten siitä, miten helvetissä Chris sai ajatuksellaan isommasta ja taskussaan olevalla 25 eurolla rakennettua Habbekratsin. Pohdittiin tätä salaisuutta yhdessä tänään. Johtopäätöksenä sanoisin tässä vaiheessa että Chris on samanlainen kuin kuka tahansa tunnettu keksijä: kaikkia pidettiin hulluina heillä olevan suuren ajatuksensa takia. Katsokaa nyt taas mihin pelkkä ajatus johdatti! Chris ei omannut edes alan koulutusta! Hän taitaa vieläkin olla kemisti ammatiltaan.

Grimmin veljekset, satukirjat ja pois pyyhityt prinsessat
ym hahmot. 

Robbe on kyllä tärkein tukihenkilö Habbekratsissa. Vuoden mua vanhempi nuorukainen, jonka Chris löysi kadulta. Puoli vuotta sitten Robbe oli maalaamassa graffitiseinälle Ganeshia ja Chris astui paikalle juuri kun Robbe oli saanut maalauksensa valmiiksi. Nyt he ovat erittäin hyvät ystävät ja Robbe työskentelee vapaaehtoisena Habbekratsissa. Hänellä on hyvin suuri sydän, hän on henki-ihminen, spirits, patterns, energy, lotus flower, being at peace of yourself, color psychology... En osaa sanoa noita suomeksi niin tarkasti. Ei edes suomeksi kuulosta fiksulta.

Oli miten oli vaikka hän uskoo kaikenlaiseen tuollaiseen, mitä minä pidän vähän hömppänä, niin Robbe on mahtava kaveri ja leirin jälkeen kaljan äärellä saatiin todella mielenkiintoisia ja hyviä keskusteluja aikaiseksi.

Green card. Jokainen osallistuja palkitaan näillä korteilla.
Näillä korteilla lapset voivat esimerkiksi kustantaa
seuraavan reissun, joka on arvoltaan 10e/päivä, tai ostaa esim t-paitoja.

Leiri oli todella hauska! Nyt ymmärrän sen, että lasten kanssa työskennellessä ei ole MITÄÄN merkitystä vaikka et ymmärtäisi hölkäsen pöläystäkään mitä lapsi yrittää sulle sanoa, tärkeintä on tehdä kontakti. Huomata se lapsi joka sulle sitä liirumlaarumia vieraalla kielellä yrittää kertoa. Lapset olivat sanoneet muille, että ovat tosi mielissään siitä kun huomaan ne. Että en ole sokea. Sunnuntai aamuna kun oltiin kävelyllä lasten kanssa juttelin yhden pikkupojan kanssa. Ajattelin vastata tuleen tulella ja puhua hänelle jotain järkevää englantia ja toivoin, että puhuisin edes vähän samasta aiheesta kuin mistä poika mulle puhui. Hyvin me kuitenkin rupateltiin siinä keskenämme.

Kallion keskeltä lasten piti käydä hakemassa joku
magneettinen läpyskä. Mikä se on, mitä varten se on?
Ei mitään hajua, mutta hauskaa se oli!

Suurin osa lapsista puhui hitusen englantia, vain muutaman sanan; cold, help, snowman... Yksi lapsista puhui hyvää englantia. Lapset hämmästelivät myös hirveästi kuinka minulla ei ole kylmä kun kosketan lunta tai riisun päällysvaatetta pois -5 asteen pakkasessa. Ei sitä tosin kukaan muukaan ymmärtänyt. Voin kyllä kertoa ettei heilläkään olisi kylmä jos kantaisivat toinen toistaan reppuselässä muutaman kilometrin matkan...

Reppuselkä, lämpimät kädet, parta ja hiukset olivat asioita joista lapset olivat minusta mielissään. No olihan paljon muutakin! Leirin ollessa lopuillaan lapset kyselivät minulta että olenko menossa Antwerpeniin vai johonkin muuhun Habbekratsin yksikköön. Noh, Gent on se paikka missä työskentelen, mutta eihän se sitä tarkoita ettenkö näihin lapsiin vielä törmäisi! En muista mistä muista paikoista lapset tulivat kuin Gentistä ja Antwerpenista.

Tämä pikkumies oli vilkkain kaikista. Hän halusi
aina mun syliin istumaan ja aina halusi tehdä
mun kanssa asioita. Kun näytin käsi-kananmuna-polvi
-jutun, hän veti minua ympäri taloa ja mun piti näyttää se sama
juttu kaikille työkavereille. Hei jos se tekee pojan
iloseksi niin ei se iso vaiva ole!

Tällaiset asiat ovat niin sydäntä lämmittäviä, kun kuulee jättäneensä lapsiin pienen jäljen näin lyhyeltä ajalta. Ehkä silläkin tosiasialla on merkitystä, että asun Suomessa iglussa. Ja vieläpä ilman LÄMMITYSTÄ ja WIFIÄ! Lapset olivat hirveän pahoillaan kuullessaan, että asun iglussa ilman lämmitystä ja wifiä. Noh eipähän tarvitse selitellä sen kummemmin miksi kestän kylmyyttä niin hyvin. Ja muuten lisää kuvia viikonlopusta on nähtävissä täältä.

Green cardit jaetaan päivän päätteeksi. Tilanne on vähän
kuin tv-ohjelma, jossa on juontaja ja käydään lasten kanssa päivä
läpi. Meidän tehtävä on kirjoittaa jokaiselle lapselle kortti ja
antaa se heille ohjelman lopussa. Kun omalle ryhmälle on kortit jaettu,
ryhmän vetäjää/vetäjiä läimäistiin pepulle. Ekana iltana lapset eivät halunneet
että mua läimästään pepulle, mutta ilmeisesti kyseessä on joku perinne. Juttu.
Eivät saaneet lapset pelastettua minua tältä julmalta kohtalolta.

Surullinen asia, jonka tajusin vasta leirin jälkeen on se, että lapsilla alkaa arki. Mitä se tarkoittaa? Joidenkin lasten kohdalla laitosta menetettyään äitinsä ja isänsä, joidenkin kohdalla jotain muuta, mutta mikä onkaan näiden lasten arki on se syy, miksi he tulivat tuolle leirille. Arki on se syy, miksi he olivat niin energisiä, iloisia, aitoja ja puuduttavia. Vastaavaa en ole nähnyt Suomessa. He ovat niin nuoriakin...

Saako olla kahvia?

Tämän suurenmoisen vanhan tuhatvuotiaan linnan
ohitse kävelen päivittäin töihin. (Linna näyttäisi
hienommalta auringonvalossa)

Harkka Habbekratsissa on viimein päässyt alkuunsa! Habbekrats on hyvin suuri organisaatio Belgian vähäosaisille nuorille. "Ei kaikki teinit pääse kasvamaan lämpimässä ja turvallisessa ympäristössä" joten Habbekrats on rakennuttanut kaikkiaan 11 nuorisokeskusta ympäri Belgiaa kaupunkien keskustaan, joissa nuorilla on hyvä olla. Kiipeilyseiniä, tietsikkahuoneita, kulttuuriullakkoja, uima-altaita, kuntosaleja, nyrkkeilykehää,  ruokaa, näyttämöitä, taidetta, taitoja ja vaikka mitä aktiviteetteja!






Habbekratsin nuoret tulevat köyhistä oloista ja heillä on rankkoja taustoja takanaan. Hyvin rankkoja. Kyllä oli suu ammollaan ja silmät pyöreenä kuunnellessani maanantaina minkälaisia taustoja nuorilla on takanaan. Ja asian käsittelyä ei auta ollenkaan se tosiasia, että ikähaarukka on noin 8-18 vuotta.

Tämä on 5 kerroksinen nuorisokeskus De Fabriek, joka on auki
päivittäin. Habbekratsin toimintaa voi ymmärtää
varsin hyvin esimerkiksi sillä, että jos nuorella ei ole
mukavaa sänkyä jossa nukkua yöt, hänelle 
mennään hankkimaan sellainen. Jos nuori ei ole
saanut päivän aikana lämmintä ateriaa, hänelle tehdään
lämmin ateria Fabriekissa.

Kyseessä asioita, joita en osannut odottaa lainkaan...

Tietenkään kaikki lapset ja nuoret eivät ole jakaneet samoja kohtaloja. Habbekrats on kaikille avoin, nuoria on paljon ja taustoja on paljon.

No mutta ei siinä mittään, tosiasioihin on sopeuduttu jo! En ole vielä aivan ehtinyt nuoria kohdata kunnolla, sillä olen ollut muissa hommissa - niistä lisää kohta. Mutta maanantaina kierrellessäni De Fabriek -nuorisokeskusta huomasin nuorissa yhtenevän piirteen: kaikki näyttivät iloisilta ja onnellisilta ollessaan Fabriekissa. Kaiken aikaa he hymyilivät.




Vielä viime viikolla taisin Instagramissani valittaa, kun ei kahvia ole ollut saatavilla...

EN VALITA ENÄÄ!

Tämä on minun työpisteeni ollut pari päivää
ja on vielä yhden päivän. Myös ensimmäisessä
kerroksessa

Sillä jos yhteen asiaan opin ensimmäisen päivän jälkeen sanomaan "ei", niin se on kysymykseen: "Otatko kahvia?" Mehän nimittäin Servaesin (pomon, mentorin, kaverin, työparin...) kanssa juotiin kahvia jumaliste! Ensin paikalle päästyäni klo 11 mentiin toimistoon ottamaan kupposet kahvia. Sitten vielä toiset kupposet kahvia. Sitten kateltiin kuinka organisaatio toimii. Sitten otettiin kahvia ja mentiin ulos tupakalle. Sitten mentiin hakemaan soppaa koko porukalle ja syönnin jälkeen otettiin kuppi kahvia. Sitten käytiin hakemassa tarvikkeita... ja sitten..- etteköhän jo ymmärtänyt...

Tästä toimistollemme tullaan sisään. Rakennus on
varsin kapea, joten kerroksia on kaikkiaan kolme.

Ensimmäinen päivä menikin siis kahvia juodessa ja Disney- julisteita liimailtaessa. Liimailun ohella kuunneltiin ja lauleltiin Servaesin kanssa hyvää klassista rokkia. Paljon puhuttiin musiikista.

Pyöreät 70 julistetta liimattuna ja kohta laminoituna.
Urakkaa oli hurjasti, vaikka oli apuja.

Disney- julisteiden parissa vietin myös tämän koko päivän. Ne kun ovat osa viikonlopun "leiriä" varten. Ollaan siis menossa Saksanmaalle lauantaina touhuamaan nuorten lasten (8-13v) kanssa. Tarinan mukaan Grimmin veljekset asuvat parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä Saksan rajalta, mutta ilkeä pikkumies pyyhkii pois heidän satujaan.

Ilkeä pikkumies on pyyhkinyt osat tarinoista pois.
Nämä kohdat meidän pitäisi viikonloppuna etsiä
Saksasta.

Meidän tehtävämme on auttaa Grimmin veljeksiä saamaan tarinansa loppuun.

Uusi vuosi uudessa maassa

Nyt olen saanut muutaman päivän haistella Belgian ilmaa, raittiilta se tuoksuu. Saapumispäivän vietin kokonaan suomalaisen tuttavan (joka asuu Brysselissä) ja hänen huomiota herättävän koiransa kanssa. Kävimme hänen kotonaan syömässä aamupalaa ja seuraavaksi lähdimme navigoimaan Brysselin keskustaa Jessi -nimisen ruffen paimentaessa meitä kaiken väenpaljouden ja turistien keskellä.

Jessi ei ole vuosien varrella muuttunut miksikään; edelleen
on vaikeaa ottaa kunnon selkeää kuvaa...

...paitsi tietenkin jos hänelle antaa makupaloja.

Ensimmäinen päivä Belgiassa oli äärimmäisen uuvuttava. Olin nukkunut edellisenä yönä vain muutaman tunnin, ja päädyin olemaan hereillä vaivaiset 21 tuntia VÄHINTÄÄN. Nukkumaan pääsin vasta joskus klo 11 aikaan illalla, sillä siihen aikaan pääsin sisälle asuntooni. Enkä voi sanoin kuvailla sitä fiilistä kun pääsin kunnon pehmeään sänkyyn mukavien lakanoiden alle tutimaan.. Sen tunteen voisin kokea vaikka heti uudestaan! ;D

Tässä näette yhden Brysselin katedraaleista, sekä
vohveliauton. Äärimmäisen hyviä vohveleita ja vain
parilla eurolla!

Mikäs muukaan kuin Brysselin pissaava poika...
pelasti siis Brysselin tulipalolta sammuttamalla
tulipalon pissalla. Joskus pojalla on vaatteetkin päällä.
Satoja vaatteita hän omistaa.

Eikä siinä ollut aikaakaan kuin uusi päivä uudessa maassa alkoi! Ikkunasta näkyi kaunis aurinkoinen kanava puistoineen. Tästä tuli selväksi, että uusi hieno vaihe elämässä oli vasta aluillaan.

Tätä aurinkoista näkyä pääsen näkemään lähes joka aamu
keittiön ikkunasta :)

Uuden vuoden aatto oli aluksi tarkoitus viettää vain omassa rauhassa lepäillen tulevaan koitokseen, kunnes hyvä Belgialainen ystäväni laittoi viestiä. Hän tuli tutuksi keväällä hänen tehdessään harjoittelua Suomessa puolestaan. Hän kertoi, että olen tervetullut viettämään uutta vuotta hänen luokseen (siellä oli myös Steffan, saksalainen hauska heppu johon myös tutustuin Mikkelissä keväällä). Vaikka tyyliin puolet ajasta en ymmärtänyt sanaakaan kaikesta siitä puhutusta hollannin kielestä, oli se kyllä todella mukavaa aikaa! Tutustuin uusiin loistaviin ihmisiin, polteltiin nuotiota, soiteltiin kitaraa, viulua, bongoja ja kongoja ja vaikka mitä soittimia...

Nuotiota, kaljaa, suomalaista jaloviinaa, suklaata ja salmiakkia
takapaihalla...

Viulua, kitaraa, bongoja, kongoja ja ties mitä soittimia...

Sekä huippua porukkaa joiden kanssa juosta ilotulitteiden perässä!!!

Viikon loppupuolella pari Mamkistakin tuttua kaveria tulivat Gentiin käymään. Kiertelimme keskustaa ympäri, nautimme hyvistä Belgialaisista oluista ja ruuista, namanam... ei tähän paikkaan ihan heti kyllästy! Ensi viikolla sitten alkaa totisemmat hommat. Seuraava Blogijulkaisu venyy siihen asti, kunnes saan kerrottua oikeaa asiaa siitä, mitä tulin oikeasti tänne tekemään! 

Siellä katossa roikkuu yksi meikäläisen kenkä :(
Mitä sillä sain?

...No yhden tällaisen upean oluen hienossa lasissa!
(kengän saa kyllä takaisin vasta sitten, kun on tuoppinsa juonut)

Tämäkin on yksi Gentin nähtävyyksiä, graffitikatu, jonka graffitit muuttuvat
lähes päivittäin. Värikästä sanoisinko..?