sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Biggest mistake man can make is disagreeing

Viikko alkaa olla vihdoin ohitse. Perjantaina olo oli varsin karmea; kroppaan sattui, päänsärkyä ja
Viikko alkoi Antwerpenissa. Tällä paikalla
meidän piti piirtää kuva kaupungista. Muita rastipaikkoja
oli paljon muitakin, mutta emme ehtineet käymään
kuin parissa. Toisessa paikassa syötiin hyvää patonkia, jonka
täytteeksi laitoimme afganistanilaista sapuskaa.
pientä flunssanpoikasta. Käytiin kävelyllä nuorten kanssa samalla, kun muut siivosivat Adventure Housea. Palatessamme meitä odotti iso läjä ranskiksia, joita itse en ehtinyt syömään ollenkaan :(
Sen jälkeen käänsimme nokkamme kohti Brysseliä, jossa tapahtuisi jotain, mitä en olisi osannut ikinä odottaa.


Kävime katsomassa Antwerpenin nuorisotaloa ja törmäsin siellä
yhteen tuttuun lapseen ekalta leiriltä. Oli kiva nähdä!
Halauksien jälkeen jatkoimme matkaa.

 BMX-pyörillä kuljimme
ympäri Antwerpenia. Poljimme erään tietyn kadun läpi. Kaveri sanoi
"I think we are going past horse. That's why he's going so fast".
Tai niin ainakin kuulin... Mikä sana kuulostaa samalta kuin "horse"?
En ollut ennen nähnyt vastaavaa... Ensin katsoin, 
että onpas aidon näköisiä mallinukkeja ikkunoissa, kunnes huomasin
heidän liikkuvan. Sitten ymmärsin että "Horse street" olikin "Whore street".
Siellä he näyteikkunoissa odottivat, että joku tulisi, valitsisi naisen
ja maksaisi palvelusta. En halunnut katsoa sen tarkemmin, vaikka
halusinkin katsoa tarkistavani että onko nää oikeasti tosissaan.
Kuvaa en todellakaan aikonut ottaa. Seurauksena tästä hämmennyksestä ja 
katsonko/enkö katso -ajatuksesta meinasin ajaa kävelijän päälle.
Olin huvittunut tästä reittivalinnasta.

Joka ilta piirtäisimme lyhtyjä. Nuorilla oli vapaat kädet mitä
siihen piirtävät/kirjoittavat. Monet piirsivät
oman maansa lippuja. Afganistanista, Syyriasta,
Irakista... Kirjoittivat ajtuksiaan, toiveitaan, mitä vaan.
Lyhtyjä kasaantui melko hyvä läjä. Nämä lyhdyt olisi
tarkoitus laittaa veteen kellumaan
Atomiumin viereiseen puistoon Brysselissä.
Bastognen Sotamuseossa oli tarkoitus kuvien avulla
etsiä paikka, mistä kuva oli otettu ja sieltä he löytäisivät
tunnuslaatan. Tunnuslaattaan oli kirjattu
koordinaatit paikkaan mistä he löytäisivät, esineen, joka
kuvassa esiintyy.
Servaes selitti joskus aiemmin, miksi tällä alalla ei hirveästi näy naishenkilöitä. Selitys on varsin selkeä, vaikka nuorten taustoista tiedetään hyvin vähän; kaikki nuoret ovat jollain tapaa kasvaneet kaduilla. Suurin osa nuorista on poikia. Tytötkään eivät aina käyttäydy mitenkään "tyttömäisesti". Äänenvoimakkuus gangstaräppiä kuunnellessa on korkealla kaiken aikaa. Kielenkäytöstä en osaa täysin sanoa, kun en ole vielä oppinut kirosanoja hollanniksi tai ranskaksi tai arabiksi. Tällä leirillä meitä oli ohjaajina vain miehiä. 

Eli tässä kuvassa keskellä näkyy vanha kamera, joka
ei oikeasti museoon kuulunut. Tältä paikalta löytyy koordinaatit
paikkaan, jossa kyseinen kamera on. Nuorten olisi tarkoitus
etsiä tämä esine, ja kirjoittaa tämän esineen tarina.
Tämä oli siis alkuperäinen suunnitelma
josta poikettiin hieman huonon sään vuoksi.
Tämä paikka oli osa päiväämme Bastognessa. Täältä
ei löytynyt mitään esineitä, mutta
täällä tehtiin jotain muuta.
Punaisia, sinisiä ja valkoisia pahveja?
Kaikki tämä tulee julki ensi viikon videoissa.
Nämä nuoret, jotka ovat kaduilla tai laitoksissa kasvaneet, polttavat tupakkaa, kuuntelevat gangstaräppiä, ja rellestävät, nämä nuoret ainakin minun silmissä käyttäytyvät paremmin kuin monet piloille hemmotellut suomalaiset nuoret! Tosissaan tämäkin teoria perustuu PELKÄSTÄÄN siihen, mitä olen nähnyt. Ei mulla ole hajuakaan puhuvatko nämä nuoret rivoja vai ei, mutta heidän fyysinen käyttäytyminen julkisissa tiloissa ja tuntemattomia kohtaan on varsin esimerkillinen.

Oli hyvä idea tuoda kitara mukaan leirille. Sen kanssa nuorilla
ja ohjaajilla oli paljon hyviä hetkiä.
Ohjaajat (pääosin minä ja Thomas) opettivat
nuoria soittamaan, ja sen mitä nuoret oppi, he opettivat
muille nuorille. 
Leirillä tapaamani Thomas, jollain tapaa samankaltainen kuin Robbe, kertoi olevansa positiivisesti yllättynyt huomatessaan kuinka hyvin tulin nuorten kanssa toimeen kielimuurista huolimatta. Olin todella iloinen siitä, ja siihen on syynsä. Ja se syy verottaa myös hieman:

Saatiin hyvät jamit aikaiseksi pariin kertaan
kun muilla ohjaajilla oli mukana
lyömäsoittimia laidasta laitaan! Sometimes we'd do so
that I would handle the chords and youngsters
would handle the strumming. Soitettiin sillä tyylillä
Metallican Unforgivenia jotenkuten :)

Le Hérou. Into the Wild. Sanomalehden otsikossa luki, että
Habbekrats opettaa pakolaisnuorille selviytymistaitoja
(tai jotain sinne päin). Artikkeli muuten kuulemma oli ihan hyvä,
mutta otsikko ei aivan pitänyt paikkansa.
Vaikka selviytymistaitoja me harjoitimmekin, ajatuksena oli
enemmän toisiin turvautuminen, ihminen on sosiaalinen
laumaeläin, joka on riippuvainen muista ihmisistä. 
Olen tyytyväinen siihen, ettei minulla ole ketään suomalaista kaveria täällä tekemässä harkkaa. En saisi tästä hommasta läheskään niin paljon irti, jos mulla olisi joku turva täällä, eli joku henkilö, jonka kanssa voisin hetkeksi irrottautua puhumasta ja ajattelemasta englanniksi ja olla kuuntelematta hollantia ja yrittää selvittää mitä nuori yrittää minulle kertoa. Jos mulla olisi se turva täällä, voisin välillä hengähtää näistä asioista. Mutta kun mulla ei ole, mun on PAKKO puhua englanniksi, ajatella englanniksi, mä käytän joka ikisen jäljellä olevan aivosolun kuunnellakseni kun muut puhuu hollantia ihan vaan siksi, että pystyisin ymmärtämään edes jonkun pienen pienen osan siitä mitä he puhuvat. Ja se on kyllä kannattanut! Ymmärrän hollantia jokseenkin paremmin, mutta se vaatii sen, että henkilö selittää samalla käsillään tai puhuu tilanteesta, jossa minä olen ollut mukana. Joskus jos lauseessa on monta samalta kuullostavaa sanaa kuin suomessa tai englannissa, niin pystyn vastaamaan, mutta se on harvinaista. Joitain sanoja ymmärrän myös hollanniksi. Kieli on se, mikä eniten väsyttää, ei nuoret.

All being said, nuoret tekevät sen helpoksi :)

Ei me tätä kaikkea oltaisi saatu yhden tai
kahden hengen voimin tehtyä näin lyhyessä
ajassa. Nuotiokin sytytettiin aluksi
pelkästään niillä puilla,
mitä löydettiin sateisesta ja märästä maastosta.
(Kyllä kuivaa puuta ja sytykettä löytyy helposti)
Opin myös meidän ryhmän pakolaisilta jotain
hyödyllistä :)








Päästäksemme määränpäähän meidän piti kiivetä.

Ja korkealle kiipesimmekin! Maisemia saimme ihailla
pitkän aikaa. Sitten  laskeuduimme toista puolta alas
joen äärelle ja pystytimme leirin.
Torstaina oli Flashmob. Ja jotain muutakin teimme Liégessä.
(Tai Luik, kuten hollanniksi he sanovat...)

























Jokaiselle jaettiin valkoiset T-paidat, joihin oli tarkoitus kerätä
kirjoituksia, ajatuksia, terveisiä, piirroksia tuntemattomilta
ihmisiltä Liégessä. Nuoret hoitivat homman
fantastisesti! Ja ihmiset niin mielellään
kirjoittivat paitoihin kaikenlaista.

Viikko päätyi Brysseliin. Tässä näette Belgian ministerin . Vastaa kulttuurista, mediasta ja nuorisosta. Meillä oli lyhdyt
mukana, ja ministeri sai valita kaikista lyhdyistä mieleisenstä.
Lähes jokainen nuori teki päivittäin yhden lyhdyn. Minä tein
vain yhden.
Tämä lyhty tässä, oli AINOA lyhty jonka minä tein.
Se sisälsi suomen lipun, jonkun huonosti
piirretyn optisen illuusion, vähän hienomman mutta
vähän vähemmän optisen illuusion, ja värikkään
palapelitsydeemin en tiiä..
Mutta tämä lyhty oli se, minkä ministeri valitsi
itselleen. Tämä oli se tilanne,
jota en olisi osannut ikinä odottaa. MIKSI ministeri
valitsi tämän lyhdyn? Siellä oli paljon hienompia
lyhtyjä. Yksi erityisen hieno joka sisälsi
Habbekratsin ja UNICEFin logon.
Se lyhty annettiin ministerille kyllä väkisin.
Mun lyhty ei sisältänyt mitään tekstiä, viestiä, tai
mitään muuta syvällistä tai inspiroivaa. Tein
sen lyhdyn kun mulla ei ollut muuta tekemistä
yhtenä iltana.. Oli tylsää..
Olin haltioitunut.
Green card show. hetki, jonka kulun ymmärrän täysin,
mutta en tiedä yhtään mistä muut puhuvat. Hetki, joka todistaa,
että nauru tarttuu. Miksi taputamme? Miksi nauramme?
Miksi rummutamme? Miksi huudamme? Mitäh?
Olen kirjoittanut ja esittänyt jo aika
tosi monta green cardia nuorille.
Tunnen olevani jo aika hyvä siinä. Haasteeni siinä on se,
että joudun kirjoittamaan ne pelkästään nonverbaalin viestinnän
perusteella. En tiedä mitä nuoret ovat puhuneet päivän aikana.
Kirjoitan kortit vain sen perusteella mitä olen nähnyt heidän tekevän. Jos en sitäkään pysty tekemään, kysyn apua muilta
ohjaajilta mitä positiivista he ovat nuoressa havainneet päivän aikana. Sen jälkeen on varsin helppoa kirjoittaa ja selittää
hyvä kortti nuorten edessä.

maanantai 1. helmikuuta 2016

You have a finnish spirit called Sisu.

Tuon yleensä kitaran toimistolle mukaan ihan vaan siksi,
että sitä on kiva soitella kun pitää paussia.
Niin ne työkaveritkin tykkää sitä soitella!
Nyt on tullut kuukausi Belgiassa täyteen! Aikasmoista... Aiemmin on ollut selkeästi mielessä mitähän blogiin kirjoittaisin paitsi nyt. Kai johtuu siitä ettei mitään hurjan uutta ja erikoista ole viikon sisällä tapahtunut. Viikonloppuna olin taas leirillä kun tarvitsivat yhden tyypin sinne lisää. Leiri oli sama kuin pari viikkoa sitten lasten kanssa, mutta tälläkertaa oli kyseessä 16-18 -vuotiaita nuoria.

Kirjoituksen otsikko on otos sunnuntai-illan Green cardien jakotilaisuudesta.
Tän porukan kanssa työskentely ei voi olla tylsää!



Multa kyseltiin paljon kumpi on helpompaa, kummat on enemmän mun mieleen, lapset vai nuoret (viitaten näihin leireihin). Aina sanoin ettei voi verrata. Kummallakin on erilaiset haasteet ja helppoudet. Nuorten kanssa pystyin juttelemaan ja kertomaan enemmän, kun taas lasten kanssa sain jotenkin helpommin kontaktin. Nuorten kanssa pelasin pöytäjalkkista, rupattelin ym, lasten kanssa tein lumiukon, näytin taikatemppuja ja kannoin reppuselässä. Eli siis lasten kanssa kontakti oli enemmän non-verbaalia.

Ehkä kuitenkin lasten kanssa kontaktin luominen oli helpompaa ja hauskempaa. Mielikuvitus lasten kanssa oli paljon antoisampaa. Tosin tällä leirillä oli kyllä hurjan hauskaa. Mun ryhmään osui pari jätkää, joiden kanssa heiteltiin läpyskää koko lauantai päivä. Huumorintaju oli loistava!
Lattiassa oli paljon mielenkiintoisia nuolia ja tähtiä
Kuvaavat siis mistä suunnasta pakolaiset Belgiasta lähtivät
ja minne suuntaan menivät.

Halusin laittaa tän kuvan taustaksi blogiini, muttakun
tiedoston koon pitää olla niin naurettavan pieni, että kuvan
laatu heikkenee aivan kohtuuttomasti


Toinen kiva juttu tällä leirillä oli Kaat - tyttö, joka oli juuri viikko sitten palannut Suomesta. Hän oli ollut siellä 4 kuukautta työharjoittelussa. Jos olisin ensimmäisellä kerralla hänet nähdessään kuullut hänen puhuvan suomea, olisin heti luullut häntä suomalaiseksi - ulkonäöltään ja suomen lausumisestaan. Hurjan mukava neito, jonka kanssa hoilailtiin Maija Vilkkumaan "Kissavideoita". weird... Vuosi sitten Kaat oli myös Habbekratsissa harjoittelussa ja on siitä lähtien silloin tällöin ollut menossa mukana vapaaehtoisena. Olis kivaa jos sama kohtalo odottais muakin, harjoittelun jälkeen pitäisin yhä yhteyttä tänne suuntaan ja tulisin mukaan tekemään noita suurempia leirejä.

Talon rakennukseen leirillä
käytettiin vaikka minkälaisia härpäkkeitä.
Meidän piti jälkeenpäin syödä talot, mutta en
muista tämän tapahtuneen...
Ensi viikolla mennään sitten uudestaan leirille! Isompi leiri tällä kertaa kyseessä! Huomenna mennään Bastogneen, yövytään jossain ja sitten mennään jonnekin muualle, mutta yksi asia on varmaa; hitosti työtä edessä, mutta myös sen edestä mahtavia kokemuksia!

Atomium Brysselissä. Tänne on tarkoitus
ensi viikon leiri päättää perjantaina.
Atomiumin juurella sivussa on pieni
puisto, jossa on puro, johon laitamme
viikon aikana lasten rakentamat lyhdyt,
pidetään piknik jaaa kaikkea muuta jännää.