They call me Finn.

Ääripäät on havaittavissa tässä kuvassa hyvin. Okei poika oli kyykyssä tuossa... Tässä näette kuvan mun ja Robben ryhmästä
Tajusin liian myöhään, että jätin tuulitakkini Suomeen, joten sadetakilla piti pärjätä. Shoutout to Gymnaestrada!

Okei tätä menoa kirjottelen blogia parin päivän välein.. Asioita on niin paljon joita haluan muistaa, joten kirjottelen ne tänne blogiin talteen. Olen oppinut Habbekratsista ja muista ihmisistä ja nuorista ja lapsista niin paljon, että en edes pysty kaikkea selittämään!

Koko päivä käveltiin rappusia ylös ja alas.
Paikalliset ovat tottuneet mäkiseen maastoon.

Kyllä mä täällä voisin asua! Munschau, Saksa. Aivan rajan tuntumassa

 Chrisin tapasin viime lauantaina kun hän halusi tulla morjestamaan meitä ennen kuin lähdemme leirille. Chris oli juuri saapunut lomaltaan Balilta ja pari tuntia sitten hänen lentokoneensa laskeutui Brysseliin. Gentin juna-asemalla hän tuli meitä vastaan. Chris on Habbekratsin perustaja, todella mukava mies ja hänen tarinansa Habbekratsin kanssa on kyllä sydäntä lämmittävä kertakaikkiaan.

Sunnuntaina kokeiltiin kaikkea
hurjaa! Käveltiin narulla
parin puun välissä ison rotkon
yläpuolella ja ja... Rappelled down
a cliff.

Alunperin Chris opiskeli kemiaa. Joka päivä hän huomasi kotikadullaan nuorukaisen, jolla ei ollut juuri mitään. Hän ei tykännyt siitä, että yhdellä ainoalla nuorukaisella hänen kotikadullaan ei ollut mitään, joten Chris otti hänet mukaansa ja piti hänestä huolta. Sitten hän ajatteli, että hän voisi tehdä tästä isomman asian ja siitä 25 vuoden ajan Chris on rakentanut Habbekratsin nykyiseen muotoonsa.

Mulla on vielä niin paljon opittavaa Habbekratsin historiasta ja eritoten siitä, miten helvetissä Chris sai ajatuksellaan isommasta ja taskussaan olevalla 25 eurolla rakennettua Habbekratsin. Pohdittiin tätä salaisuutta yhdessä tänään. Johtopäätöksenä sanoisin tässä vaiheessa että Chris on samanlainen kuin kuka tahansa tunnettu keksijä: kaikkia pidettiin hulluina heillä olevan suuren ajatuksensa takia. Katsokaa nyt taas mihin pelkkä ajatus johdatti! Chris ei omannut edes alan koulutusta! Hän taitaa vieläkin olla kemisti ammatiltaan.

Grimmin veljekset, satukirjat ja pois pyyhityt prinsessat
ym hahmot. 

Robbe on kyllä tärkein tukihenkilö Habbekratsissa. Vuoden mua vanhempi nuorukainen, jonka Chris löysi kadulta. Puoli vuotta sitten Robbe oli maalaamassa graffitiseinälle Ganeshia ja Chris astui paikalle juuri kun Robbe oli saanut maalauksensa valmiiksi. Nyt he ovat erittäin hyvät ystävät ja Robbe työskentelee vapaaehtoisena Habbekratsissa. Hänellä on hyvin suuri sydän, hän on henki-ihminen, spirits, patterns, energy, lotus flower, being at peace of yourself, color psychology... En osaa sanoa noita suomeksi niin tarkasti. Ei edes suomeksi kuulosta fiksulta.

Oli miten oli vaikka hän uskoo kaikenlaiseen tuollaiseen, mitä minä pidän vähän hömppänä, niin Robbe on mahtava kaveri ja leirin jälkeen kaljan äärellä saatiin todella mielenkiintoisia ja hyviä keskusteluja aikaiseksi.

Green card. Jokainen osallistuja palkitaan näillä korteilla.
Näillä korteilla lapset voivat esimerkiksi kustantaa
seuraavan reissun, joka on arvoltaan 10e/päivä, tai ostaa esim t-paitoja.

Leiri oli todella hauska! Nyt ymmärrän sen, että lasten kanssa työskennellessä ei ole MITÄÄN merkitystä vaikka et ymmärtäisi hölkäsen pöläystäkään mitä lapsi yrittää sulle sanoa, tärkeintä on tehdä kontakti. Huomata se lapsi joka sulle sitä liirumlaarumia vieraalla kielellä yrittää kertoa. Lapset olivat sanoneet muille, että ovat tosi mielissään siitä kun huomaan ne. Että en ole sokea. Sunnuntai aamuna kun oltiin kävelyllä lasten kanssa juttelin yhden pikkupojan kanssa. Ajattelin vastata tuleen tulella ja puhua hänelle jotain järkevää englantia ja toivoin, että puhuisin edes vähän samasta aiheesta kuin mistä poika mulle puhui. Hyvin me kuitenkin rupateltiin siinä keskenämme.

Kallion keskeltä lasten piti käydä hakemassa joku
magneettinen läpyskä. Mikä se on, mitä varten se on?
Ei mitään hajua, mutta hauskaa se oli!

Suurin osa lapsista puhui hitusen englantia, vain muutaman sanan; cold, help, snowman... Yksi lapsista puhui hyvää englantia. Lapset hämmästelivät myös hirveästi kuinka minulla ei ole kylmä kun kosketan lunta tai riisun päällysvaatetta pois -5 asteen pakkasessa. Ei sitä tosin kukaan muukaan ymmärtänyt. Voin kyllä kertoa ettei heilläkään olisi kylmä jos kantaisivat toinen toistaan reppuselässä muutaman kilometrin matkan...

Reppuselkä, lämpimät kädet, parta ja hiukset olivat asioita joista lapset olivat minusta mielissään. No olihan paljon muutakin! Leirin ollessa lopuillaan lapset kyselivät minulta että olenko menossa Antwerpeniin vai johonkin muuhun Habbekratsin yksikköön. Noh, Gent on se paikka missä työskentelen, mutta eihän se sitä tarkoita ettenkö näihin lapsiin vielä törmäisi! En muista mistä muista paikoista lapset tulivat kuin Gentistä ja Antwerpenista.

Tämä pikkumies oli vilkkain kaikista. Hän halusi
aina mun syliin istumaan ja aina halusi tehdä
mun kanssa asioita. Kun näytin käsi-kananmuna-polvi
-jutun, hän veti minua ympäri taloa ja mun piti näyttää se sama
juttu kaikille työkavereille. Hei jos se tekee pojan
iloseksi niin ei se iso vaiva ole!

Tällaiset asiat ovat niin sydäntä lämmittäviä, kun kuulee jättäneensä lapsiin pienen jäljen näin lyhyeltä ajalta. Ehkä silläkin tosiasialla on merkitystä, että asun Suomessa iglussa. Ja vieläpä ilman LÄMMITYSTÄ ja WIFIÄ! Lapset olivat hirveän pahoillaan kuullessaan, että asun iglussa ilman lämmitystä ja wifiä. Noh eipähän tarvitse selitellä sen kummemmin miksi kestän kylmyyttä niin hyvin. Ja muuten lisää kuvia viikonlopusta on nähtävissä täältä.

Green cardit jaetaan päivän päätteeksi. Tilanne on vähän
kuin tv-ohjelma, jossa on juontaja ja käydään lasten kanssa päivä
läpi. Meidän tehtävä on kirjoittaa jokaiselle lapselle kortti ja
antaa se heille ohjelman lopussa. Kun omalle ryhmälle on kortit jaettu,
ryhmän vetäjää/vetäjiä läimäistiin pepulle. Ekana iltana lapset eivät halunneet
että mua läimästään pepulle, mutta ilmeisesti kyseessä on joku perinne. Juttu.
Eivät saaneet lapset pelastettua minua tältä julmalta kohtalolta.

Surullinen asia, jonka tajusin vasta leirin jälkeen on se, että lapsilla alkaa arki. Mitä se tarkoittaa? Joidenkin lasten kohdalla laitosta menetettyään äitinsä ja isänsä, joidenkin kohdalla jotain muuta, mutta mikä onkaan näiden lasten arki on se syy, miksi he tulivat tuolle leirille. Arki on se syy, miksi he olivat niin energisiä, iloisia, aitoja ja puuduttavia. Vastaavaa en ole nähnyt Suomessa. He ovat niin nuoriakin...